"Niinpä sanonkin sinulle: hän sai paljot
syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti
paljon. Mutta joka saa anteeksi vähän,
se myös rakastaa vähän."
(Luuk. 7:47)
Elämäni ei koskaan ole ollut kovin
moraalisesti, eettisesti tai sosiaalisesti
arveluttavaa. Olen elänyt niin sanotusti
"kiltisti". En siis ole viettänyt varinaisesti
"syntistä elämää", kuten nainen, josta
yllä mainitussa raamatunjakeessa
puhutaan (Luuk. 7:37). Niinpä tämä jae on
lähes aina jättänyt minut varsin kylmäksi:
- Jaahas, minäkö en saa kokea suurta
rakkautta Jumalaa kohtaan?
Minun on kuitenkin ihmisenä mahdotonta
arvioida - muutoin kuin moraalin ja
etiikan avulla - kuka on syntisempi
kuin joku muu, tai kuka tarvitsee enemmän
anteeksiantoa kuin joku muu.
Eikä sillä ole väliä. Kun tiedän olevani
syntinen, tiedän että tarvitsen Kristusta.
Siksi synnintunto onkin niin siunattu tila.
Olen huomannut, että mitä enemmän
pyrin viettämään aikaa Jumalan kanssa,
katsellen Hänen kirkkauttaan, sitä
enemmän saan todeta oman syntisyyteni.
Vaikken olisi sarjamurhaaja tai eläisi
moraalisesti arveluttavalla tavalla, silti
jo se, että olen ihmissukua sanelee sen
etten voi omalla hurskaudellani tai lakia
noudattamalla mitenkään vaikuttaa omaan
pelastumiseeni.
On ihanaa saada kokea olevansa armon
tarpeessa. Jeesuskin julisti autuaaksi ne
joilla on vanhurskauden nälkä ja jano
(Matt. 5:6), eli ne jotka kaipaavat tulla
armahdetuiksi ja Jumalalle kelpaaviksi.
Kun saan tajuta mitä Jeesus on puolestani
tehnyt, miten paljon Hän minua rakastaa,
silloin sydämessäni syntyy entistä suurempi
rakkaus Jumalaa kohtaan.
Herra, ole minulle syntiselle armollinen!
Tahdon rakastaa Sinua paljon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti